En saa unta. Päivän tapahtumat pyörivät mielessä. Mitä mahtaa tapahtua pyörii mielessä. Pää jyskyttää ajatusten tahtiin.

Voitko kuvitella.... saimme tänään tarjouksen asunnostamme ja se oli vielä 5000 euroa enemmän kuin olimme toivoneet!

Jos myyjä olisi antanut meille aikaa muutaman päivän lisää, niin olisimme saaneet asuntomme myytyä - mitä ihmeen kohtalon sairasta huumorintajua tämä on??

Yritin saada välittäjää kiinni. Halusin kertoa, että meillä on ostaja asunnollemme ja että ovatko myyjät jo allekirjoittaneet, vai  mikä on tilanne. Yllätys, yllätys, välittäjä ei vastaa. 

Mietimme mitä tehdä.... jos jotain oikein tosissaan haluaa, eikö sen eteen pidä yrittää kaikkensa?

Niin mekin teimme. Koska myyjällä oli salainen numero päätimme töiden jälkeen lähteä käymään myyjän luona. 
Hän oli iloinen nähtyään meidät ja kertoi, ettei ole allekirjoittanut mitään sopimusta, mutta että hän on sellaisen saanut sähköpostitse välittäjältä. Selvisi, ettei hän ole ollut kovinkaan tyytyväinen tuohon välittäjäänsä ja että välittäjä ei ollut hänelle välittänyt tietoa siitä, että olimme pyytänet hieman lisää aikaa. Välittäjä oli vain puhunut, ettemme saa asuntoamme myytyä ja että kannattaa siirtyä toiseen ostajaan.

Myyjä sanoi, että haluaisi kovasti myydä talon meille, mutta hänen täytyy selvittää onko se mahdollista ja tuleeko siitä jotain sanktioita. Hän myös mietti mahdollisuutta myydä välittäjän ohi. 
Sovimme, että soittelemme vielä iltaisella kun hän on kysynyt neuvoa välittäjä tuttavaltaan.

Samaan aikaan kun olimme myyjän luona välittäjä laittoi tylyn viestin, että kohde on myyty. No eihän se vielä oltu myyty kun ei ollut myyjän nimeä paperissa ja tuo paperi oli muutenkin ilman virallista kaupanvahvistajan allekirjoitusta.

Kun ajoimme kotiin sain soiton välittäjän esimieheltä, joka oli pöyristyksissään, että olimme kehdanneet mennä suoraan myyjän puheille. No kai se varmaankin harmitti, kun selkeesti välittäjä oli antanut meidän olla uskossa, että hän kysyy myyjältä lisäaikaa vaikka todellisuudessa oli sopinut toisen ostajan kanssa (joka oli tarjonnut vähemmän kuin me) kiinteistön ostosta.
Siitä syntyi aika tiukkasanainen keskustelu, joka päätyi siihen, että välittäjä totesi, että jos myyjä haluaa niin se voi vetäytyä sopimuksesta, koska se ei ole vielä lainvoimainen. Ja että se on myyjän ratkaistavissa kenelle haluaa myydä.

Mutta pelkään, että tuo herttainen myyjä on vähän johdateltavissa, joten jos tuo välittäjä nyt pelottelee sen toisen käteisostajan vahinkovaatimuksilla, niin saatamme toistamiseen menettää tuon talon.

Ehkä huomenna selviää, muutammeko unelmien taloomme vai neukkukolmioon. 

Nyt se puhelu tuli, mitä olen pelännyt.
Valitettavasti myyjät eivät uskaltaneet enää jäädä odottamaan, vaan myyvät asunnon niille, jotka maksavat käteisellä.
Kiva!

Miltä tuntuu kun pettymyksen aalto tulee ja pyyhkäisee ylitse. Se tuntuu aivan kamalalta!

Nyt jään vain odottamaan tuleeko alkuviikosta vielä tieto, että tämä yksi asuntoon ihastuja haluaakin asuntomme ostaa, jolloin tuo talon menetys tuntuu vieläkin pahemmalta.

On tää elämä vaan niin vitun ihanaa!
Pelkää vittuilua aamusta iltaan.

Myyjä harkitsee antaako se meille lisä aikaa. 

Edellisisistä käviöistä ei ole kuulunut yhtään mitään, mutta tänään on tulossa yksi uusi. Toivon niin koko sydämestäni että tämä henkilö rakastui samalla tavalla tähän asuntoon kuin mekin rakastuimme silloin aikoinaan ja ennen kaikkea tekisi nopeasti hyvän tarjouksen.

Olin tuossa pari päivää koulutuksessa poissa kotoota. 
Vaikka koulutus oli oikein hyvä ja ihmiset siellä mukavia, oma olo oli niin tukala ja ahdistunut.
Näyttää siltä, että aina tuollaisissa sosiaalisissa tilanteissa ilma kerääntyy vatsaan ja kipeyttää sen ja ennen kaikkea paisuttaa sen niin isoksi, että voisin aivan hyvin olla puolessa välissä raskaana! Toisena päivänä alkoi housutkin jo kiristää reippaasti!

Kaikki purkaantui itkulla sitten kun pääsin kotiin. Aloin taas miettiä sitä kuinka en voi enää ikinä tuntea oloani normaaliksi. Tuolla olisi ollut mahdollisuus mennä saunaan ja vaikka uimaan. Ennen olisin ehdottomasti mennyt. Nyt olen niin häpeissäni ja ahdistunut vatsastani, etten halunnut mennä. Pelkkä ajatuskin ahdisti.
Mietin, että mitä ihmettä voin pukea kesällä päälleni, jolla saisi peitettyä vatsani. Kuinka ahdistavaa on käyttää niitä vatsaa kiristäviä alusasuja, jotta näyttäisi edes hivenen normaalilta.
Kun pääsin kotiin ilma alkoi pikkuhiljaa purkaantua vatsasta pois. Voit kuvitella, että oli naisellinen olo, kun paukkuja sateli vähän väliä sekä etu että takakautta!

Eikö edes joskus meilläkin voisi asiat mennä sujuvasti..... Mietin kuinka moni saa monta lasta ja niiden vatsa ei mene siitä näin pahasti pilalle ja nämä samat saavat vaihdettua asuntonsa isompaan helposti ja sujuvasti. Ja sokerina pohjalla... näillä äideillä pysyy hiukset päässä! 
Kohta on mennyt kaksi vuotta kuopukseni syntymästä ja vieläkin otsahiukseni ovat osittain kahden sentin mittaisia - huom! en siis ole niitä kertaakaan leikannut. Ja jopa nuo kaksisenttiset lähevät juurineen irti! 
Äiti on aina sanonut, että hiukset ovat naisen kruunu. No omani on pilalla - aivan kuten vatsanikin.

Tiedän ja yritän ajatella, että olen saanut ihanat ja ennenkaikkea terveet lapset. Miksi vain jotkut ihmiset saavat maksaa suuremman hinnan?

Nyt pitäisi olla näyttö... hiljaista on... 

Näinkö tämä nyt todellakin menee? Me ei päästä tästä asunnosta eroon?
Täytyy sanoa, että tuli kyllä aika puskan takaa. Uskoin niin vakaasti, että asuntomme menisi kaupaksi.

Toisaalta kuulin kiertoteitse yhdeltä välittäjältä, että kauppa on hiljentynyt hirmuisesti tässä meidän alueella. Eräältä toiselta taas kuulin että talokauppojakin on peruttu ihan viimetingassa enemmän kuin yleensä...

Vettä sataa... mikään ei taida olla meidän puolella!

En tiedä uskoako enään Jumalaan ja siihen, että rukouksessa olisi jotain voimaa. Niin paljon olen rukoillut sen eteen että saisimme sen talon ja tehnyt töitä myös sen eteen, mutta tässä on näköjään tulos. Kolme kävijää ja tänään... nolla?

Asuntorintamalla ei mitään uutta...

Mutta työrintamalla tapahtuu sitäkin enemmän. 

Yksi työntekijä irtisanottiin ja syynä oli yhteistyökyvyttömyys, sopeutumattomuus työyhteisöön ja huonon ilmapiirin lietsominen ja ettei ole päässyt myyntitavoitteisiin. Tätä henkilöä syytetään parin muun henkilön poislähdöstä.
En tiennytkään, että ihmisiä voi irtisanoa näin hepposin perustein. Yrityksessä on muitakin jotka eivät ole päässeet myyntitavoitteisiin ja ei heitä ole irtisanottu. Nähtävästi yrityksen epäkohdista puhuminen on sitten huonon ilmapiirin lietsomista. Ja tuo sopeutumattomuus työyhteisöön on suoranaista valetta. Ja voiko todella kuulopuheiden perusteella irtisanoa ihmisiä?

Nyt ajojahti on käynnistynyt. Pomo yrittää selvittää ketkä muut ovat arvostelleet yritystä. No siihenhän on syyllistyneet kaikki muut paitsi tämän pomon lähipiiri ns. firman. kerma, jotka on ostettu tai saatu pysymään firmassa korkeammalla palkalla ja muista poiketen tarjoten heille kuukausipalkan. 
Suurin osa työntekijöistä suunnittelee poislähtöä ja vielä suurempi osa on niin tehnytkin. 

Pomo ei vain suostu näkemään, että hänessä olisi jotain vikaa. Sen sijaan, että oikeasti käytäisiin lävitse mikä on pielessä hän piti kovan puheen arvoista ja siitä kuinka hän haluaa työntekijöittensä parasta. Oli vaikea olla nauramatta. Niin kaukana oli hänen puheensa todellisuudesta!

Tiistain näyttöön ei sitten tullut ketään. En kyllä kovaa ruuhkaa odottanutkaan, mutta tuntuu jotenkin uskomattomalta, ettei kukaan ole kiinnostunut meidän asunnosta... ja aika loppuu kohta ellei ole jo loppunut.

Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi kestämistä, että se unelmien talo lipsuu otteesta. Tänään kun kävin asiakkaalla sain kuunnella tämän valitusta siitä kuinka he ovat jääneet nyt kaksin isoon taloon kun lapset ovat muuttaneet pois. Olisi nyt helvetissä onnellinen, että he ovat saaneet asua lasten kanssa isossa talossa ja että nyt heillä on ainakin tilaa!

Me nähtävästi asutaan tuossa viidelle hengelle ahtaassa yhden vessan asunnossa lopun elämämme!!!

AHDISTAA!!! Miksi onni ei voi ikinä olla meidän puolella??? 
Ja turha sanoa, että se on asenteesta kiinni... olen yrittänyt olla todella positiivinen ja vielä hetki sitten tuntui siltä, että tuo talo on meidän. Tunne oli samanlainen kuin silloin kun odotin kolmasta ja kovasti toivoin, että tällä kertaa tulisi tyttö... 

Mikä pettymysten ja luopumisen ja rahanmenon kesä on tulossa...  Ensin koirasta luopuminen, sitten unelmien talosta luopuminen ja kaiken kukkuraksi tonnin jarru remontti autoon!

Kyllä elämä on IHANAA!!!

Pidettiin sitten se ensinäyttö. Vain kaksi pariskuntaa tuli katsomaan!

Näinkö tämä nyt sitten tosiaan menee??? Ensin annetaan mahdollisuus... toivo siitä että päästäisiin vähän isompaan ja sitten kun ollaan jo niin lähellä unelmaa, hajotetaan se koska emme pääse tästä omasta tarpeeksi nopeasti eroon??
Onko elämä pelkkää sairasta vitsiä??

Tämä stressi alkaa käymään liian suureksi. Vapaa päivä ja en ole tehnyt muuta kuin itkenyt. Lapsilta salassa, aina kun olen jäänyt yksin tai käynyt vessassa.

Viikko sitten laitettiin se asuntoilmoitus ja yksi pariskunta otti yhteyttä ja tuli käymään sunnuntaina. Kuten kerroin he olivat niin innoissaan, mutta eivät ole olleet yhteydessä sen jälkeen eivätkä vastaa sähköpostiin. Lupasin nimittäin lähettää toimintakertomusta ym. sähköisesti ja luonnollisesti kyselin, että tulivathan liitteet perille. Mitään he eivät ole vastanneet! Olisiko ehkä kohteliasta vastata jotain? Joten heidät voimme siis unohtaa. Kukaan muu ei ole ollut yhteydessä, joten toivo alkaa aika pahasti hiipua. 
Ensiesittely sunnuntaina, mutta pelkään, ettei tule ketään. Tai jos tulee niin eivät ole tosissaan ostamassa. Jos käytämme välittäjää emme pysty remppaamaan niitä asioita mitkä pitäisi saada rempattu tai hankittua...

En tiedä miten kuvaisin tätä epätoivon tunnetta... tuntuu että olen täysin turta, miksi edes kuvittelin, että asiat voisivat mennä meillä parempaan suuntaan? 
Tämä oma vatsakin alkoi jälleen ahdistaa. Isona pallona tuossa edessä jälleen muistuttaa kuinka kaikki menee päin seiniä. Ja kaiken kruunaa selkäkipu, minkä tämä "vain kosmeettinen ongelma" aiheuttaa.

Pojat tappelevat koko ajan keskenään ja nyrkit ja potkut ovat mukana ja mikään järjen puhuminen ei tunnu auttavan - miten turhauttavaa...

Mies haluaisi taas vaihteeksi jutella punttisali treeneistään ja siitä miten saisi lihakset enemmän näkyviin, niin ja tietysti vatsalihakset myös.  Kun sitten äksyilen ja en jaksa olla niin innoissani, niin saan jälleen kuulla kuinka en osaa olla iloinen hänen puolestaan. Miten helvetissä pystyn tulemaan sinuksi oman epämuodostuneen vatsani kanssa, jos hän jauhaa vain siitä kuinka saisi omastaan täydellisen???? Ehkä olen niin mitätön, ettei millään mitä minä tunnen ja haluan ole mitään väliä. Kunhan muilla menee hyvin, se on pääasia...

Päässä soi laulu:"Toteais vaan kylmästi ei mistään mitään tuu, lähtis kävelemään ja laittais oven kiinni perässään..."

 Stressi senkuin kasvaa... unettomuus vaivaa.... töissä on vaikea keskittyä... tuntuu, että pelissä on niin paljon. Pelkään, että hetkenä minä hyvänsä kaikki romahtaa niskaan ja toivo hiipuu.

Viime viikonloppuna siivosin koko viikonlopun. Olo oli tyhjä ja pinna oli kireällä. Olin juuri nostanut kulhon sellaisten isompien rappusten yläpäähän. Olin siis pesemässä ikkunoita. Pikku tyttöni teki jotain kiellettyä, joten kävin hänen luonaan välillä ja kun tulin takaisin olin unohtanut koko vesikulhon. Siirsin portaita itseeni päin ja eikö tietenkin se vesikulho liikahtanut niin, että kaikki pesuvedet putosivat päälleni! En tiennyt itekäkö vai huutaako, joten tein molempia hyvin sekavaan tapaan ja luuttusin samalla lattiaa kuivaksi. Vanhin pojistani sanoi lohduttavasti, että hän kyllä keksii ädille jotain mikä tekee äidin iloiseksi. Kun olin rauhoittunut sanoin pojille, ettei äidin riehuminen johtunut heistä, että äidillä on vain pinna kireällä ja että se menee ohi. 
Oli siinä kyllä miehellä ihmettelemistä kun tuli kaupasta kotiin kun olin aivan uitetun koiran näköinen!

Huomenna on kulunut viikko siitä kun hyvästelimme koiravanhuksemme. Itku tulee vieläkin aina välillä ja ikävä on kova. Tuntuu siltä kuin jokin perheenjäsen puuttuisi. Tuntuu oudolta, ettei ole ketään enää nuolemassa sitä jätskilautasta eikä kukaan tule enää iloisesti vastaan kun tulee töistä kotiin. Kuinka monta asiaa sitä on pitänytkään itsestäänselvänä ja kuinka paljon on asioita mitä ei osaa arvostaa ennenkuin ne ovat poissa. Mutta päätös oli oikea, sitä en ole katunut. Toivon, että joskus olisi mahdollista ottaa uusi koira. Mutta niin kauan kun asumme näin ahtaasti ei koiran ottamisessa ole mitään järkeä.

Tuntuu taas siltä kuin koko maailma olisi meitä vastaan ja eritoten minua vastaan.

Kävin siellä yksityisellä kirurgilla näyttämässä vatsaani. Tuo mies kirurgi totesi vatsani nähtyään, että ei tuohon tyräleikkaukset auta ja että tuo on hyvinkin yleistä KESKI-IKÄISILLÄ MIEHILLÄ!! Kyse on jonkinlaisesta geeni viasta, ettei nuo vatsalihakset löydä toisiaan. Tajusin nopeasti, että nyt olen väärällä kirurgilla... ainut joka voisi ehkä auttaa ja ymmärtää on kauneusleikkauksia tekevä kirurgi, mutta sellaisen apua en julkiselta puolelta saisi. 

Voit vain kuvitella mikä fiilis oli lähteä tuolta lekurilta takaisin auton luokse. Tein kaikkeni etten itkisi ennenkuin olisin autossa. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä: KESKI-IKÄISELÄ MIEHELLÄ? Minä olen kuin keski-ikäinen kaljaa ja makkaraa syövä mies isone vatsoineen ja roikkuvine nahkoineen??? ja senkö pitäisi lohduttaa, että tämä on yleistä KESKI-IKÄISILLÄ MIEHILLÄ???

Itkin ja lähdin ajamaan kotiin päin. Matkalla mietin, miksi Jumala vihaa minua niin paljon, että laittaa kaiken tällaisen paskan kannettavakseni. Tiedän tiedän... se on paljon vähemmän mitä on niillä, jotka joutuvat elämään sodan keskellä tai painimaan sairauksien tai läheisten sairauksien kanssa. 
Mietin mitä vaihtoehtoja minulla olisi.... minulla ei ole rahaa yksityisen puolen leikkaukselle, joten joko masennun tai sitten yritän opetella elämään ruman kehoni kanssa. 
Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla se itsevarma nainen, joka vähän veisaa siitä mitä muut ajattelevat ja joka käyttää just niitä vaatteita mistä tykkää välittämättä muiden mielipiteistä.

Mutta miten voisin olla tuo nainen??

Nyt tunnen oloni vanhaksi ja epämuodostuneeksi. Hiuksia lähtee jälleen kerran aivan älyttömästi, pelkään ettei minulla ole kohta yhtään jäljellä. Vatsan muodon ja roikkuvan nahan takia en pysty käyttämään sellaisia vaatteita joissa ennen viihdyin ja joita haluaisin käyttää. Ja koska rahat ovat niin finaalissa ei ole oikein rahaa ostaakkaan uusia vaatteita ei edes rahaa käydä kampaajalla.Tunnen oloni täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi... olen vain äiti...

Olin niin iloinen kun saimme visalaskun nollattua, mutta nyt se on kohta taas täysin käytetty kun piti alkaa tekemään pientä pintaremonttia, jotta voisimme laittaa tämän asunnon myyntiin. Sitten tuli tuo koiruuden lähtö (190€), katsastus 85€, auton huolto 100-200€, uudet kesärenkaat ??€, jarruhuolto ??€ ja pisteenä i:n päälle vanhemmalle pojalle uusi pyörä 130€. Pakko sekin oli ostaa, koska sillä vanhalla rämällä, jonka huuto.net:stä huusin ei tuo poika tulisi ikinä oppimaan pyöräilyä.

Välillä tuntuu, että ollaanko me ainut meidän kavereista, jotka joutuvat turvautumaan visaan, jotta saadaan tärkeitä asioita hankittua... eikö tämä penninvenytys voisi jo loppua?
Suoraan sanoen alkaa niin vituttamaan tämä rahan puute ja tilanahtaus - onko tässä missään enää mitään järkeä??

Siitä talostakaan ei ole kuulunut mitään. Kuulemma mukana on joku käteisostaja, mutta se ei ole tarjonnut tarpeeksi. Homma siis seisoo kun myyjä ei osaa päättää tai kiinteistövälittäjä pitää meitä tarkoituksella pimennossa... 

Arghhh.... voisiko se aurinko pikkuhiljaa alkaa paistamaan meidänkin risukasaan??