Huh, on mennyt yli puoli vuotta kun viimeksi kirjoitin.
Tuntuu, että aika lähti juoksemaan sen jälkeen kun muutettiin. Aika juoksi kamalaa vauhtia ja itse yritin epätoivoisesti pysyä sen tahdissa mukana.
Koko kesä meni hetkessä ohi, muuttolaatikoita purkaen ja keittiö remonttia tehden... ja miehen kanssa riidellen.
Kun kesäloma loppui iski valtava väsymys kun piti töihin palata. Myynti romahti, fiilis romahti. Sitten tuli Joulu. Ihana tunnelmallinen, kynttilöitä ja jouluntaikaa pursuava joulu.
Sitten jatkui arki...
Voi kun voisin kertoa, että nyt kaikki on hyvin ja palaset löytäneet paikkansa. Mutta mutta...
Töissä sain huomautuksen siitä, etten ole myynyt riittävän paljon ja en ole ollut riittävän iloinen... Totuus on, että yritän kyllä olla iloinen ja olenkin sitä asiakkaiden kanssa. Mutta ahdistaa kun mies haluaisi, että hakisin toista työtä. Hän on sitä mieltä, että työni on se paha, joka aiheuttaa pahaa mieltä minulle ja kaikille muillekin. Vaikea väittää, että hän olisi väärässä. Yritä siinä nyt sitten tehdä työsi kun kokoajan saa olla puun ja kuoren välissä. Koko ajan on huono omatunto. Milloin siitä, että lähtee töistä aikaisemmin pois hakemaan lapset ja milloin siitä, että on töissä pidempään ja näkee lapsia vain tunti tai kaksi koko päivänä(!) Ja mitä tulee myymiseen... no... minkäs teet kun ihmiset valitsevat halvemman ei meidän tuotteen.
Haluan hakea kyllä toista työtä, mutta koska viime kesä oli niin rankka tahdon ensin päästä nauttimaan kesälomasta ja sehän ei onnistuisi jos saisin toisen työn. Toisaalta nyt alkoi pelottamaan kun myynnit edelleen pohjamudissa, että kohta tulee kenkää ja miten ihmeessä me sen jälkeen maksetaan tämän talon laina?
Sitten meidän pieni eskarilainen sai varoituksen opettajaltaan, ettei hän välttämättä ole valmis vielä kouluun. Koska ei jaksa keskittyä eskaritehtäviin riittävästi ja pettymysten sietokyky on heikonlainen.
Nyt tietysti murehdin sitä, miten se lapseeni vaikuttaisi, jos hän joutuisi käymään eskarin uudelleen kun muut kaverit menevät kouluun, joka on siis siinä ihan vieressä? Mietin myös onko eskarista tullut liian koulumainen?
Ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi meidän auto on hajoillut puolen vuoden aikana aivan järkyttävästi. Laskin tuossa, että 5000 euroa on mennyt jo korjauksiin ja renkaisiin ja jälleen uutta virheilmoitusta pukkaa.
Voisi ajatella, että vaikka elämä kolhii niin onneksi on ihana mies, jonka kanssa jakaa vastoinkäymiset.
Ihana mieheni ei kyllä ole ollut pitkään aikaan kovin ihana. Hän äyskii ja huutaa minkä kerkiää. Mitä vain sanon, niin hän käyttäytyy ja tiuskii kuin olisi vihainen minulle.
Kun kysyn onko hän vihainen ei hän tietenkään myönnä että olisi.
Tänään sitten meni nukkumaan sanomatta minulle edes hyvää yötä!!
Tänään taitaa olla neljäs päivä kun hän on polttamatta - toivon, niin että tuo käyttäytyminen johtuu siitä ja että saisin ihanan mieheni takaisin pian ja hyvän tuoksuisena vielä.
Mutta onko oikein kohdella toista kuin tämä olisi vanha räsymatto lattialla vaikka kuinka olisi lopettanut hetki sitten tupakoinnin?
