En halua katsoa enää peilistä itseäni, jos sieltä näkyy vatsani. Käyn nopeasti suihkussa ja rasvaan nopeasti niin etten vahingossakaan vilkaise vatsani suuntaan. Jos erehdyn katsomaan seuraa siitä  itku, jos ei heti niin sitten kun muut ovat menneet nukkumaan ja seuraavana päivänä olo on niin murheellinen ja vetämätön ja musta. Olen niin huonolla tuulella ja pinna niin kireällä kuin vain voi olla.

Pitäisikö antaa itseni lihota täysin muodottomaksi? Silloin tuo vatsa menisi siinä muiden läskien ohessa. Selkäkipuja siitä varmaan seuraisi, ehkä yhteiskunta mieluummin hoitaisi niitä ja muita lihavuuteen liittyviä sairauksia? Selkeesti kirurgin asenne oli, että vatsalihakseni eivät ole tarpeeksi erillään ja tämä on VAIN kosmeettinen vaiva. Eihän sillä ole väliä, että horjun masennuksen rajamailla - kaipa ne sitten määrävät lääkkeitä mielummin masennukseen kuin tekevät mitään sen eteen mikä oikeasti on tämän kaiken pahan olon syynä.

Äidistäni ei ole mitään tukea tässä asiassa. Hän vain painaa asian villaisella ja sanoo miksi murehdin tuollaisia kun minulla on niin ihanat lapset. Ja sen perään tulee syylistäminen: monilla muilla kun on paljon huonommin asiat.

Yksi ystävä löytyy, jolla on myös diastasis recti, mutta ei läheskään samaa lajia kuin itselläni. Ja ehkä se että hänellä on isot rinnat tasoittaa asiaa. Itselläni kuin tuo vatsa alkaa olla isompi kuin nämä rinnat!
Monelle kaverille en ole tästä kertonut, toisaalta häpeän liikaa ja toisaalta ahdistaa se, että olen jälleen ainut, jolla on näin huono tuuri. Korjausleikkaukseen joutuminen piti olla harvinaista, vatsalihasten näin pahasti erilleen jäänti pitäisi olla harvinaista - ainakin se on niin harvinaista, ettei sen mahdollisuudesta mitään sanota neuvolassa!! Mutta miten voi olla, että kaikki nämä "harvinaiset" asiat sattuvat juuri minulle???

Mieheni sanoo olevansa sinut uuden olomuotoni kanssa, hän sanoo rakastavansa minua sellaisena kuin olen. Kuitenkin nyt kun itse olen huonommassa mahdollisessa kunnossa on hän puolestaan innostunut pitämään omasta kunnostaan huolta. Aikaisemmin yli 10 kiloa ylipainoinen mies alkaa olla huomattavasti hoikemmassa kunnossa ja lihaksikkaassa, koska hän on alkanut käymään salilla säännöllisesti ja tavallaan karppaamaan.

Tietysti olen iloinen hänen puolestaan, mutta en voi käsittää miksi hän ei tajua, että se joka päiväinen puhuminen siitä kuinka nuo lihakset ovat nyt näin paljon isommat tai vatsa pienempi tai jenkkakahvat pienemmät, saavat oman oloni tuntemaan kerta kerralta huonommalta. 
Olen sanonut siitä suoraan, että jos hänellä on tarve puhua noista asioista niin keskittää sen sitten vain ja ainoastaan niihin lihaksiin, muttei välttämättä tarvitsi hehkuttaa mulle kuinka slimmissä kunnossa hän nyt on.

Tiedän ei se ole minulta pois ja tottakai katson mielelläni miestä, joka pitää itsestään huolta ja onhan se kiva, että nyt hän jaksaa tehdä juttuja lastenkin kanssa ja lähtee mielellään uimarannalle (pienoinen osien vaihto siis!) yms. 

Mutta saan kuulla etten osaa olla iloinen hänen puolestaan ja käännän kaikki asiat itseeni.
Mieheni on yleensä harvinaiset tunneälyinen mies, mutta tässä tapauksessa ei niinkään. Itselleni ei tulisi mieleenkään hehkuttaa esim. ihmiselle, joka on joutunut vastikään pyörätuoliin kuinka ihanaa on juosta! 
Koen että tämä on vähän vastaava asia. Tunnen, että tavallaan olen "vammautunut" 1 vuosi ja 7 kuukautta sitten.  Niin pitkä aika on nyt kolmannen lapseni syntymästä.

Olen keksinyt keinon millä pystyn pitämään masennusta ja itseinhoa poissa. Valehtelen itselleni!
Kuvittelen, että vatsani on normaali. Yritän ajatella, että sillä ei ole väliä miltä näytän, jos vahingossa satun näkemään vatsani. Mutta kuinka vaikeaa se on kun yksi koko ajan niuhottaa omasta syömisestään ja ihailee omaa uutta kehoaan. Ehkä vähän kärjistän, mutta niin sen koen.
Tämä kaikki saa minut niin epävarmaksi. Pelkään, että mieheni tulee jossain vaiheessa pettämään minua. Miten kestäisin sen? Aikaisemmin olen ajatellut, että jos minua petetään niin annan samalla tavalla takaisin. Mutta kuka minua katsoisi kahdesti? Ja jos erehtyisi katsomaan niin taatusti juoksisi kovaa vauhtia karkuun kun näkisi vatsani.

Meikkaan silmäni vähän voimakkaammin, jotta huomio kiinnittyisi mieluiten niihin kuin vatsaani. Yritän tuntea oloni ehjäksi. Tiedän, että se on täysin valetta. Pelkästään kun katson hiuksiani näen kuinka paljon ne ovat taas ohentuneet. Otsahiuksista on taas lähtenyt 80 prosenttia ja nyt siinä on sellaista parin sentin tynkää. Sama kävi kaikkien lasten syntymien jälkeen. 
Olen alkanut pelkäämään lasteni menettämistä yli kaiken. Välillä ajatus niiden tai jonkun heistä menettämisestä saa oloni täysin ahdistuneeksi. 
Kaikki mitä olen saanut kärsiä niin fyysistä kuin psyykkistä on sen veroista kun katson lapsiani, mutta jos ne otettaisiin minulta pois... minulla ei olisi mitään syytä taistella... mitään syytä pysyä pinnalla...


Kohta pitäisi palata takaisin töihin, siihen työpaikkaan jossa voin niin huonosti ennenkuin jäin äitiyslomalle. Paikkaan johon minua ei haluta takaisin, jossa tunsin itseni niin huonoksi. Miten voin palata sinne tämän näköisenä? Näin olemattomalla itsetunnolla ja suurella itseinholla?