Oli hauskaa olla uudelleen raskaana. Miehenikin oli innoissaan - tulisiko tyttö vai toinen poika mietitytti.

Raskaus eteni ihan hyvin ja kun se alkoi jo vähän näkymään päätin kertoa siitä pomolle. Hän tuntui ottavan uutisen ihan hyvin vastaan, tosin hieman ihmetteli ääneen, että näin nopeasti. Olinhan ehtinyt olla töissä vasta puolisen vuotta. 

Miten väärässä olinkaan. Todennäköisesti pomoni oli kuvitellut, että olin tarkoituksella junaillut itselleni sen kuukausipalkan ja nyt olin kaiken kukkuraksi jäämässä äitiyslomalle jälleen. En tiedä johtuiko se siitä, mutta hän lopetti juttelemisen kanssani. Hän saattoi jutella monen muun kanssa, mutta minä olin kuin ilmaa. Aloin voimaan vielä huonommin. Aamuisin en olisi halunnut edes lähteä töihin. Töissä kun olin niin välillä tuntui siltä kuin siellä soisi yhä uudestaan sama Chisun kappale "Mun koti ei oo täällä". 

Mutta minulla oli ihana mies ja ihana pieni poika. Yritin jättää työelämän omaan arvoonsa ja nauttia täysillä perhe-elämästä.

Mutta maailmani järkkyi sinä päivänä kun kävin rakenneultrassa. Olimme varautuneet siihen, ettei lapsen sukupuolta tälläkään kerralla kerrottaisi ja kun oli käyty kaikki tärkeät asiat lävitse ja todettu, että kaikki vaikuttaa lapsella olevan kunnossa. Kätilö, joka oli myös ensimmäisen lapsen ultraajana kysyi, että haluammeko tietää sukupuolen. Halusimme ehdottomasti! Saimme nähdä 3D kuvaa ja ilman kätilöäkin olisimme tunnistaneet sukupuolen. Toinen poika!

Minut valtasi aivan järkyttävä pettymyksen aalto. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin että "nyt en ikinä saa omaa tyttöä, nyt en IKINÄ saa omaa tyttöä". Sitä mantraa mieleni toisteli uudelleen ja uudelleen ja samalla osa minusta yritti ajatella järkevästi, olla iloinen siitä että vauvani vaikutti terveeltä, oli 10 sormea ja 10 varvasta. Mutta sain taistella, jotta kyyneleet eivät olisi paenneet silmistäni. 

Automatkalla kotiin en puhunut yhtään mitään - taistelin edelleen itkuani vastaan ja samalla olin hyvin hyvin hämmentynyt. Miksi reagoin näin voimakkaasti? Eihän minulle pitänyt olla niin suurta väliä saanko tytön vai pojan. Miksi tunsin sydämessäni kuin olisin menettänyt jotain ikuisesti?

Kun tulimme kotiin sanoin miehelleni, että minun pitää olla nyt hetki yksin, joten lähdin kävelemään metsään päin. Sitten alkoi itku, jolle ei tuntunut olevan loppua. Ajatukseni täyttyi mielikuvista tulevaisuudesta. Kuinka kylpylässä mieheni menee saunaan poikiemme kanssa ja minä joudun olemaan yksin. Kuinka en saa koskaan kokea miltä tuntuu olla tytön äiti... prinsessamekot, tyttöjen leffat ja ylipäätään se fiilis, että on joku joka on samaa sukupuolta oli nyt lopullisesti haudattu. 

Olin toki onnellinen siitä, että toisella pojallani näytti kaikki olevan ainakin ultran puitteissa kunnossa, mutta se menetyksen tunne oli murskaava. Aivan kuin olisin menettänyt jotain todella suurta ja tärkeää.

Kun aloin ilmoittelemaan ystäville ja sukulaisille vauvan sukupuolesta sain tällaisia vastauksia kuten:

" Ai kun kiva, että teidän esikoispoika saa nyt kaverin" tai "No, seuraavalla kerralla se on sitten tyttö". Suurimmalla osalla poikauutis-vastaukset olivat tuollaisia. Nyt minua alkoi suututtaa jo syntymättömän poikani puolesta. Aivan kuin hänellä ei olisi muuta arvoa kuin olla esikoisen kaveri. Miksi perhe, jossa on kaksi (tai enemmän) samaa sukupuolta olevaa lasta ei tunnu olevan ns. täydellinen perhe vaan muiden silmissä on perhe, josta puuttuu jotain. 

Minusta tuntui, että minulta ja meiltä puuttui jotain kun emme saaneet tyttöä, mutta eihän se tarkoita sitä, että perheemme kahdella pojalla olisi jotenkin huonompi tai oikeasti vajaa??

Kerroin näistä tunteistani neuvolassa ja täti sieltä kehoitti menemään juttelemaan psykologille (tai jollekin vastaavalle). 

Se oli varmasti yksi elämäni parhaimpia päätöksiä. Siellä pystyin puimaan vaikean synnytykseni läpi, josta oli jäänyt jonkin sortin traumoja. Sain puhuttua työyhteisöstäni, minkä muuttuminen aivan toisenlaiseksi oli tuottanut niin suuren pettymyksen. Puhuin myös pettymyksestäni itseeni, siihen, etten osannut enää myydä yhtä hyvin kuin ennen ensimmäistä äitiyslomaani. Ja ennen kaikkea pääsin puhumaan siitä pettymyksestä etten saa omaa tyttöäni. 

Huomasin pian, että jos kerroin tästä pettymyksestä äideille, joilla oli vain yksi lapsi tai joilla lapset olivat molempaa sukupuolta, niin asiaa painettiin villasella. Eihän sillä ole mitään väliä kumpaa sukupuolta lapsi on, kunhan se on terve. Mutta kun kerroin äideille, joilla oli kaksi (tai enemmän) lasta vastakkaista sukupuolta he ymmärsivät. 

Aloin itsekin ymmärtämään, että en ollut surullinen siksi, että saisin toisen pojan vaan olin surullinen, koska olin menettänyt unelman omasta tytöstäni, unelman jota en ollut tiennyt edes omaavani.

Tiesin sydämessäni, että rakastaisin tätä toista poikaani yhtä paljon kuin ensimmäistä ja en voisi kuvitella elämää ilman häntä - olin oikeassa.

Välillä tunsin myös huonoa omaatuntuo siitä, että surin sitä etten saa tyttöä kun olin kuitenkin saamassa pojan. Eräänä päivänä yksi naispuolinen työkaverini kertoi, ettei hän voi saada lasta ja hän haluaisi oman niin kovasti ja adobtioon hän alkaa olemaan kohta liian vanha. Työkaverillani nousi kyyneleet silmiin kun hän kertoi tarinansa ja kun lähdin ajamaan kotiin en pystynyt pidättelemään itkua. Miksi elämä on niin epäoikeudenmukaista? Miksi työkaverilleni ei suoda lasta ja sellaiselle suodaan, joka ei sitä osaa arvostaa? Olenpa minä kauhea ihminen kun itken siitä etten saa tyttöä vaikka saankin pojan! Niin moni saa sairaan lapsen tai raskaus menee kesken tai lapsi kuolee synnytyksessä tai hetki sen jälkeen... Mutta ihminen tuntee mitä tuntee ja olen sitä mieltä, että tunteiden tukahduttaminen ei johda ikinä mihinkään hyvään ja jokaisella on oikeus omiin tuntemuksiinsa olivat ne sitten valtaenemistön mielestä oikein tai ei.

Aloin pikkuhiljaa ajattelemaan itseäni poikien äitini ja ei se tuntunut yhtään hullummalta ajatukselta. Olinhan ollut monissa asioissa aika poikamainen ja suhteeni esikoiseeni oli hirmu läheinen ja hyvä. Monestihan sitä sanotaan, että äitien pojat ja isien tyttäret. 

Välillä tuli hieman takapakkia. Esimerkiksi kun silloinen ystäväni innoissaan esitteli tyttövauvansa huonetta, kuinka hän oli päässyt sisustamaan sen niin tyttömäisillä elementeillä ja esikoispojan huone oli puolestaan hyvin poikamainen. Tämä samainen henkilö oli todennut kun olin oman uutiseni kertonut, että eihän sillä ole mitään väliä kumpaa sukupuolta tulee. En siis voinut olla hiljaa vaan suustani pääsi hieman katkeran makuinen toteamus siitä, että jos hän nyt olisi saanut toisen pojan ei hän pääsisi nyt sisustamaan huonetta tyttömäisillä jutuilla.

Kas kummaa, tämän jälkeen ei tuosta ystävästä pahemmin ole kuulunut mitään...

Vaikka itse raskaus oli aika helppo, mitä nyt issias tuli jälleen riesaksi, niin henkisesti se aika oli todella rankkaa. Sekä neuvolan täti, että psykiatri molemmat suosittelivat, että olisin ottanut sairaslomaa töistä, mutta en suostunut siihen. Halusin taistella loppuun asti. Vaikka työ tuntui joka päivä pään hakkaamiselta seinään. Aloin pikkuhiljaa uskoa, että olen todella epäonninen. Olin joutunut oravanpyörään missä huono fiilis ruokkii huonoa myyntiä ja huono myynti lisää huonoa fiilistä. 

Olin jälleen sen sankan sumun ympäröimänä. Kunnes tuli se viimeinen päivä töissä. Muutama työkaveri tuli sanomaan heipat, pomot loistivat poissaolollaan. Jälleen kerran ei mitään muistamista siitä, että olin jäämässä äitiyslomalle.

Mutta kun suljin oven perässäni oli kuin valtava kivi olisi nostettu sydämeltäni. Ainakaan vuoteen minun ei tarvitsisi murehtia mistään myynneistä eikä edes uhrata ajatustakaan niihin ihmisiin, jotka tuossa työpaikassa oli. Ehkä en palaisi sinne enää koskaan.

Oli aika keskittyä vain perheeseeni ja suunniteltuun sektioon. Sektioon mihin olin hakenut kirjallisen luvan jo ennen kuin olimme edes alkaneet yrittämään. Sain sen yllättävän helposti ja tuolloin lääkäri, joka ompeli minut synnytyksessä väärin puhui nähtävästi ohi suunsa kun hän kertoi, että välillä on lähes mahdotonta tietää mikä riekale kuuluu minnekin. Hän ei kyllä sitä lupaa pystynyt antamaan, mutta pika soitto ylilääkärille (jolle itsekin olin soitellut lukuisia kertoja, jotta olisin saanut selityksiä siihen mikä meni pieleen) siunasi kirjallisen sektio luvan.