Viime viikonloppuna siivosin koko viikonlopun. Olo oli tyhjä ja pinna oli kireällä. Olin juuri nostanut kulhon sellaisten isompien rappusten yläpäähän. Olin siis pesemässä ikkunoita. Pikku tyttöni teki jotain kiellettyä, joten kävin hänen luonaan välillä ja kun tulin takaisin olin unohtanut koko vesikulhon. Siirsin portaita itseeni päin ja eikö tietenkin se vesikulho liikahtanut niin, että kaikki pesuvedet putosivat päälleni! En tiennyt itekäkö vai huutaako, joten tein molempia hyvin sekavaan tapaan ja luuttusin samalla lattiaa kuivaksi. Vanhin pojistani sanoi lohduttavasti, että hän kyllä keksii ädille jotain mikä tekee äidin iloiseksi. Kun olin rauhoittunut sanoin pojille, ettei äidin riehuminen johtunut heistä, että äidillä on vain pinna kireällä ja että se menee ohi. 
Oli siinä kyllä miehellä ihmettelemistä kun tuli kaupasta kotiin kun olin aivan uitetun koiran näköinen!

Huomenna on kulunut viikko siitä kun hyvästelimme koiravanhuksemme. Itku tulee vieläkin aina välillä ja ikävä on kova. Tuntuu siltä kuin jokin perheenjäsen puuttuisi. Tuntuu oudolta, ettei ole ketään enää nuolemassa sitä jätskilautasta eikä kukaan tule enää iloisesti vastaan kun tulee töistä kotiin. Kuinka monta asiaa sitä on pitänytkään itsestäänselvänä ja kuinka paljon on asioita mitä ei osaa arvostaa ennenkuin ne ovat poissa. Mutta päätös oli oikea, sitä en ole katunut. Toivon, että joskus olisi mahdollista ottaa uusi koira. Mutta niin kauan kun asumme näin ahtaasti ei koiran ottamisessa ole mitään järkeä.

Tuntuu taas siltä kuin koko maailma olisi meitä vastaan ja eritoten minua vastaan.

Kävin siellä yksityisellä kirurgilla näyttämässä vatsaani. Tuo mies kirurgi totesi vatsani nähtyään, että ei tuohon tyräleikkaukset auta ja että tuo on hyvinkin yleistä KESKI-IKÄISILLÄ MIEHILLÄ!! Kyse on jonkinlaisesta geeni viasta, ettei nuo vatsalihakset löydä toisiaan. Tajusin nopeasti, että nyt olen väärällä kirurgilla... ainut joka voisi ehkä auttaa ja ymmärtää on kauneusleikkauksia tekevä kirurgi, mutta sellaisen apua en julkiselta puolelta saisi. 

Voit vain kuvitella mikä fiilis oli lähteä tuolta lekurilta takaisin auton luokse. Tein kaikkeni etten itkisi ennenkuin olisin autossa. Sen jälkeen en voinut muuta kuin itkeä: KESKI-IKÄISELÄ MIEHELLÄ? Minä olen kuin keski-ikäinen kaljaa ja makkaraa syövä mies isone vatsoineen ja roikkuvine nahkoineen??? ja senkö pitäisi lohduttaa, että tämä on yleistä KESKI-IKÄISILLÄ MIEHILLÄ???

Itkin ja lähdin ajamaan kotiin päin. Matkalla mietin, miksi Jumala vihaa minua niin paljon, että laittaa kaiken tällaisen paskan kannettavakseni. Tiedän tiedän... se on paljon vähemmän mitä on niillä, jotka joutuvat elämään sodan keskellä tai painimaan sairauksien tai läheisten sairauksien kanssa. 
Mietin mitä vaihtoehtoja minulla olisi.... minulla ei ole rahaa yksityisen puolen leikkaukselle, joten joko masennun tai sitten yritän opetella elämään ruman kehoni kanssa. 
Tiedän mitä haluaisin olla. Haluaisin olla se itsevarma nainen, joka vähän veisaa siitä mitä muut ajattelevat ja joka käyttää just niitä vaatteita mistä tykkää välittämättä muiden mielipiteistä.

Mutta miten voisin olla tuo nainen??

Nyt tunnen oloni vanhaksi ja epämuodostuneeksi. Hiuksia lähtee jälleen kerran aivan älyttömästi, pelkään ettei minulla ole kohta yhtään jäljellä. Vatsan muodon ja roikkuvan nahan takia en pysty käyttämään sellaisia vaatteita joissa ennen viihdyin ja joita haluaisin käyttää. Ja koska rahat ovat niin finaalissa ei ole oikein rahaa ostaakkaan uusia vaatteita ei edes rahaa käydä kampaajalla.Tunnen oloni täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi... olen vain äiti...

Olin niin iloinen kun saimme visalaskun nollattua, mutta nyt se on kohta taas täysin käytetty kun piti alkaa tekemään pientä pintaremonttia, jotta voisimme laittaa tämän asunnon myyntiin. Sitten tuli tuo koiruuden lähtö (190€), katsastus 85€, auton huolto 100-200€, uudet kesärenkaat ??€, jarruhuolto ??€ ja pisteenä i:n päälle vanhemmalle pojalle uusi pyörä 130€. Pakko sekin oli ostaa, koska sillä vanhalla rämällä, jonka huuto.net:stä huusin ei tuo poika tulisi ikinä oppimaan pyöräilyä.

Välillä tuntuu, että ollaanko me ainut meidän kavereista, jotka joutuvat turvautumaan visaan, jotta saadaan tärkeitä asioita hankittua... eikö tämä penninvenytys voisi jo loppua?
Suoraan sanoen alkaa niin vituttamaan tämä rahan puute ja tilanahtaus - onko tässä missään enää mitään järkeä??

Siitä talostakaan ei ole kuulunut mitään. Kuulemma mukana on joku käteisostaja, mutta se ei ole tarjonnut tarpeeksi. Homma siis seisoo kun myyjä ei osaa päättää tai kiinteistövälittäjä pitää meitä tarkoituksella pimennossa... 

Arghhh.... voisiko se aurinko pikkuhiljaa alkaa paistamaan meidänkin risukasaan??